Ois asiaa

On miehiä, jotka tykkäävät pörinästä. Mikä tahansa värkki maailmassa kelpaa kunhan vain lähtee ääntä. Ja mitä pahempi sen parempi. Kikkelit täristen ne karjahtelevat rikkinäisen pakoputken paukkeessa ja kuulostelevat korva kiinni konepellissä sylinterin syksytystä ja venttiilien nakutusta.

Omassa pihassa niitä onkin lysti punoa ja kaasutella ja katsoa miten pakoputkesta tupruaa savua. Ja vähänkö on hienoa veneessä Evinrudea käyntiin riuhtoa. Ja perkele kun perämoottori pärähtää käyntiin, niin siinä ulappa silmissä siintelee! Tahtoo vain kaksitahtisessa moottorissa olla liian pieni ääni ja takapihan aallokko turhan laimea.

Siispä pressun alta mönkijä kehiin. Tai moottorikelkka. Skootteri, rälläkkä, klapikone, sirkkeli, mopo, trimmeri, painepesuri, oikohöylä, pensasleikkuri, lehtipuhallin. Kaikki käy!

Pahimman kakofonian puutteessa liiterissä talviteloilla oleva ruohonleikkurikin nyitään pihaan huutamaan . Ja jos on tulppa talven aikana kastunut, niin päräytetään moottorisaha käyntiin. Homelite ei petä! Tä?!

-Tiina-

Jos on yli kaksikymmentä vuotta istunut katselemassa samoja pusikoita ja suoalueita, niin jossain vaiheessa alkaa riittää. Sinne saa mennä joka haluaa. On auto ja kääntyvät etupyörät. Tankki täynnä, kytkin vaihdettu sekä uudet jarrupalat. Kaasu löytyy oikealta, vilkut näyttävät molempiin suuntiin, niin että talla pohjaan ja menoksi!

Yhtään suoraa ei jaksa tuijottaa, ei laskea aurausviittoja, tollottaa moottorikelkkauraa ojan pientareella tai kauhistella tiellä rotkottavia elukanraatoja. Matkan varrella nököttävä nähtävyys on puhkinähty eivätkä mitkään radiokanavat riitä peittämään hattuhyllyyn asti ulottuvaa hiljaisuutta.

Ja se hakkuualueen laidalla punaisena loimottava suokone! Eikö se ala jo ruostua? Maatua? Upota suohon?

Aikuisuus on sitä, että kestää asioita naama peruslukemilla. Ei irvistele, ei muljauttele silmiä, ei nakkele niskoja, ei huokaile tai käyttäydy muutoinkaan kuin esiteini.

Aikuisuus on ihan saatanan tylsää.

-Tiina-

“Kaikki hyvä loppuu aikanaan”, todetaan suomalaisessa sananlaskussa. Ähäkutti, siitäs sait! Minkä takia kaiken hyvän täytyy loppua? Miksi ei voisi ihmisellä olla koko ajan kaikkea hyvää? Mitä pahaa siinä on jos olisi koko ajan hyvin? Kuka on sanonut tai sopinut, että hyvää saa olla mutta vääjäämättömästi paha sitä seuraa? Että nyt saa nauttia, mutta odota vaan kun se loppuu, niin tulet tietämään mitä todellisuus on. Itku pitkästä ilosta, parku paljon nauramisesta. Hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Ei makeaa mahan täydeltä.

Kuka heikkojärkinen näitä on oikein keksinyt?!? Pahan pelossako pitäisi läpi elämän kituuttaa kun (sori nyt vaan uskovaiset) meillä on vain tämä yksi ainoa. Ei siellä rajan takana odota sen kummemmin tulimeri, pallomeri kuin mikään muukaan riemukupla. Tähän ainokaiseen, kalliiseen ja lyhyeen tämä loppuu ja piru vie joka tulee vielä näitä viisauksia latelemaan, niin saa tuntea nahoissaan miten hyvä loppuu!

-Tiina-

Ihmetyttää nykykäsitys, että ihmisen täytyisi olla aina tavoitettavissa tai saatavilla. Olisi nökötettävä jonkun sähköisen vehkeen äärellä odottamassa ”tärkeää” viestiä, ettei MIKÄÄN menisi ohi ja jäisi ilman ja sitten olisi että voi ei ja onneton kun ei tietäisi mitä tapahtui ja sanottiin ja että nyt en kyllä ala.

Enää ei riitä, että istuu rauhassa katsomassa telkkaria (saati lukemassa), vaan samalla täytyy räpeltää kännykkää, kytätä tietokonetta, kommunikaattoria, i-padeja, kuunnella stereoita, i-phonea, i-tunesia, pelata retropleikkaa tai vaihdella radiokanavia - joka tosin on jo mummojen hommaa. Täytyy twittaa, tsättää, mesettää, googlettaa, facettaa, skypettää tai lanittaa muutoin on ihan out.

Kännykkään vastatessa yleensä ensimmäinen kysymys on ”ootko pahassa paikassa”? ”Joo ei kun oon täs paskalla, miten niin?” Tai ”en yhtään, puhu vaan multa poistetaan just kohtua ja epiduraalipuudutus on päällä.” Luulisi jokaisen ymmärtävän, että puhelimeen vastaaja ei voi olla pahassa paikassa, koska vastaa puhelimeen. Tai ehkä on niitäkin, joiden pakkomielle huutaa haloonsa on myös saunassa, uimassa, panemassa, nukkumassa tai riippuliitämässä. Tosin mikään edellisistä ei ole paha paikka, vaan normaaleja ihmisen elämään kuuluvia akteja.

Mikä kaikkia vaivaa? Onko kyläily enää mukava muisto? Kahvihetki ystävän kanssa vaihtunut bittiavaruuteen? Onko rupattelu kutistunut naamakirjan muutamaan lauseeseen? Kolmensadankuudenkymmenenseitsemän ”ystävän” on olennaista tietää, että olet juonut lasillisen kuivaa valkoviiniä tai että olet käynyt tarpeillasi. Niinkö?

-Tiina-

Kuulkaa hyvä tarjoilija. Ravintolanne niin mukava ja idyllinen, että voisitteko millään toimittaa noin viisi vuotiaan tuijottamaan sormin nenässä pöytämme viereen ja heti ruokailun alettua vaippaikäisen karjumaan korvan juureen paska housussa. Vaipanvihdolla ei ole kiirettä ja räkää syövää lapsosta on aina mukava katsella.

****************

Hei stuertti! Lento on nyt kyllä aivan liian tasaista ja leppoisaa, joten saisinko yhden murkkuikää lähestyvän finninaaman potkimaan tuolin selkämystäni ja paiskomaan tarjottimen virkaa toimittavaa läpyskää edestakaisin. Jos ei, niin löytyisikö hikisukkaista parikymppistä työntämään jalkansa käsinojalleni, kiitos.

*****************

Herrajee konduktööri, tämä junahan kulkee! Ei teillä sattuisi olemaan kolmea uhmaiässä olevaa sisarusta ja väsynyttä yksinhuoltajaäitiä samaan vaunuun? Jos suinkin mahdollista vähintään yksi heistä voisi olla ADHD -tapaus. Menisi rattoisammin junan yksitoikkoinen jyskytys kun joku kävisi aika ajoittain hivauttamassa nyrkillä kylkeen ja näyttämässä kieltä.

******************

Hyvää puolta yötä hyvä hotellin vastaanotto. Anteeksi että vaivaan, mutta yömme on sujunut niin rauhaisasti, ettei teillä olisi muutamaa suomalaista votkaturistia seinän taakse tai käytävään huutamaan? Mikäli mökellys ei vielä näillä tunneilla onnistu, niin kyllä sönkötys voi alkaa tuossa kolmen-puolin neljänkin aikoihin. Silloinhan suomalaisella on eniten asiaa kaikille maailmassa. Lentomme lähtee seitsemältä.

*******************

-Tiina-

Silloin tällöin elämässä törmää kieroon ihmiseen. Yleensä tämän sortin eläjä on kaiken muun vääryyden lisäksi myös röyhkeä ja arvaamaton. Huutamalla asiansa esittävä korkkiruuvi on normaalin näkökulmasta vähintäänkin pelottava.

Mitä tehdä? Vajotako pöydän alle vai terhennelläkö vastaan? Hullun kelkkaan ken lähtee voi joutua hourulaan (suom.sananl. paitsi nykyään avolaitokseen tai muuten pihalle), vaan jos kieron tietä taivaltaa saattaa löytää itsensä vähintäänkin oudoista olosuhteista. Kuten raastuvasta.

Nimittäin.

Kiero ihminen kuvittelee kaiken olevan häntä vastaan. Naapurin kissasta globalisaatioon epäilee hän kaikkea ja kaikkia olentoja ja liikkuvia osia maailmassa. Hän tuntee Suomen Lain kannesta kanteen ja onpa valtakuntamme paras asianajaja vähintäänkin hyvä ystävänsä…”että siihen katsoen…” , ”raastuvassa tavataan..” Inttämällä ja puhumalla päälle todistaa hän olevansa oikeassa ”et sinä mitään tiedä!” ja ”tämä kyllä tiedetään!”

Miten selittää tällaiselle, että vilpittömin mielin ja rehellisellä pelillä tässä ollaan yhteistyötä tekemässä eikä kukaan yritä kusettaa, vetää välistä ja/tai linssistä, tehdä oharia, kyykyttää, huijata, puukottaa selkään tai puhua paskaa. Paitsi sinä.

-Tiina-

Toiset meistä säästävät rahaa “pahan päivän varalle”. Mistä he tietävät koska se tulee vai tuleeko ollenkaan? Miten pahan sen päivän täytyy olla, että kukkaronnyörit hellittävät omaa elämää helpottamaan?

Räntää vihmoo, valo vähenee, nokka valuu ja väsyttää. Pahan päivän odottajalla olisi rahaa ostaa kirkasvalolamppu, untuvapeitto tai lomalento aurinkoon tai vaikka kaikki, mutta ei. Täytyy säästää.

Kerrostalo ahistaa, naapuri haisee ja ikkunan takaa kaatuu pusikko. Mieli tekisi oman pihan rauhaan tai mökille rantasaunaa lämmittämään. Varaa olisi vaikka kartanoon, mutta eipä sitä kun täytyy säästää. Pahaa päivää odotetaan ja valitetaan.

Elämä on tässä ja nyt. Eikö jokainen voisi rakentaa siitä niin mukavan kuin kenenkin rahkeet myöten antavat. Tarpeeksi kauan kun pahaa päivää odottaa, niin tuleehan se. Kanttuvei ja tänne jää vaivalla säästetyt rahat sukulaisten tapeltaviksi.

Olisiko sittenkin kannattanut syödä illallinen ystävän kanssa? Olisiko pitänyt vaihtaa verhot tai ostaa kukkia maljakkoon? Olisiko kannattanut soittaa useammin ajattelematta puhelinlaskuja? Olisiko pakkaspäivänä ollut varaa nauttia lämpimämmästä patterista? Olisiko kannattanut ottaa paremmat astiat käyttöön myös arkena?

Olisiko aika elää?

-Tiina-

On ihmisiä, jotka pitävät yllätyksistä ja luulevat että kaikki muutkin. Tässä harhaluulossa he voivat ajaa satoja kilometrejä ilmoittamatta tulostaan vain huomatakseen, että ulko-ovi onkin lukossa ja kotoväki muualla.

Kepposten tekijät yllättävät viattomien ulkopuolisten lisäksi toisiaan. Sirottimen suola on vaihtunut sokeriin ja päinvastoin. Ketsuppipulloon vaihdetaan puolukkasörsseliä jne. Uusi lemmikki ostetaan toisten tietämättä nettikaupasta ja kuskataan salamyhkäisesti autotallin, nurkkajuurusten ja halkovajan kautta pesuhuoneeseen. Siinä on kotiintulija ihmeissään ja läpsii käsiä polviin että herrajjee mikä se siellä!

Yllättäen olkkarin nurkkaan ilmestynyt antiikkikaappi herättää niinikään perheenjäsenissä hämmennystä - kuten myös ensimmäisen maksuerä. Syntymäpäivät ja muut perhetapahtumat ovat salamyhkäisyyden huipentumia. Mitään ei kerrota. Ilmeitä ei näytetä eikä elettäkään ole havaittavissa tulevasta SUURESTA JYMYPAUKUSTA.

Mutta yllätysten tekijänperheenjäsenen mieli on valpas. Kärppänä hän kuulostelee puheluita, äänenpainoja, nuuhkii ilmapiiriä ja kurkkii komeroihin. Jotain on tekeillä juu… Vaikka puhuttaisiin soiden ojituksesta on kepposten tekijä varpaisillaan. Hän luo pitkiä, merkittäviä katseita ja miettii, että kyllä minä tiedän. Tai jaa-a mikäs koira tähän on haudattuna…Tässäpä taitaa piillä jokin muu juttu…Eipä ole koko totuus mitä kertoo…Tämä nyt haiskahtaa kyllä…joo-o.. enpä mene lankaan!

Tavallinen näkkärinpurija voi vain arvailla sitä remahtelujen ja huudahdusten määrää mitä ylläriperheessä päivittäin karjahdellaan. Voi hyvänen aika! Oho! Enpä ois arvannu! Tämäpä yllätys! Mitä ihmettä?! No jo on! Herrajee! Taivas varjele! Voi hyvä hyssykät! Sussiunatkoon! Taivahan talikynttilät! Kääk!

-Tiina-

Oli aikoja, jolloin vedettiin lakanoita hampaat irvessä ja keiteltiin punajuuria otsa hiessä. Jokasyksyinen pakkopulla niin kuin keväällä ikkunoiden hinkkaaminen. Porkkanapenkki kitkettiin huussissa käydessä ja sauna lämpeni siinä sivussa. Leipätaikina kohosi yhtaikaa tunnelman kanssa kun radiossa soi käymään vain tänne tullaan eikä olemaan. Eipä aikaakaan kun sisätiloissa tuoksui tuore leipä – myös vatsassa käyneenä.

Naapurin tädille niiattiin, katsottiin silmiin ja sanottiin käsipäivää. Niin teki reipas tyttö, jolla ei ollut salattavaa tai taka-ajatuksia . Silmistä näki puhuiko totta ja oliko kirkkaat aatokset. Naapurin setää sedäteltiin koska oli osuuskunnan jäsen ja rikas. Teidän korkeutenne olisi ollut pilkkaa eikä kieltä saanut näyttää. Saati alahampaita. ”Pöljästä” tuli luunappi ”senkin hullusta” useampi.

Oli aikoja jolloin pulkkamäki jatkui ikuisuuden ja takaisin vetäminen toisen. Pimeys viipyi sata vuotta ja kesä kesti kaiken aikaa. Leikki loppui levottomaan nuoruuteen ja sitten alkoi tylsyys.

-Tiina-